Monet meistä ovat kiiruhtaneet liturgiaan, kumartaneet hätäisesti ikonille, sytyttäneet muutaman kynttilän mielen ollessa edelleen kiinni maallisissa huolissa. Sitten kuulemme kuoron laulavan. Jokin liikkuu sisällämme, meidät viedään uuteen todellisuuteen. Hiljenemme ja kaikki meissä suuntautuu Jumalan palveluun. Tämän kirjoituksen keskeinen kysymys on juuri tuo muutos. Mikä on kirkkolaulun tehtävä ortodoksisessa liturgiassa? Pohdinnan keskiössä on ajatus laulusta jumalanpalveluksen elävöittäjänä ja voimana, joka yhdistää mielen, sydämen ja kehon ylistämään ja kunnioittamaan Jumalaa.
(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)
Musiikin historiallinen kehitys ortodoksisessa kirkossa
Vanhasta testamentista, erityisesti Psalmien kirjasta, välittyy kuva pitkälle kehittyneestä liturgisen musiikin osuudesta jumalanpalveluksissa. Uuden testamentin tekstit jo olettavatkin, että laulu kuuluu jumalanpalveluksiin. Esimerkiksi Paavalin kirjeet Kolossalaisille (Kol. 3:16) ”Opettakaa ja neuvokaa toisianne…ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja” ja Efesolaisille (5:19) ”Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja […] täydestä sydämestä Herralle” viittaavat psalmien ja hymnien laulamiseen ja musiikkiin sydämissämme. Kirkkoisä Basileios Suuri sanoo: ”Laulettu psalmi on enkelten, taivaallisten olentojen työn hedelmä, Pyhän Hengen suitsutus.” Tämä käsitys antaa meidän ymmärtää, että meidänkin kirkkolaulumme jäljittelee taivaallista Jumalan palvelusta.
Historian näkökulmasta tärkeä löytö on kirje vuodelta 113, jonka Plinius nuorempi, Bithynian kuvernööri, kirjoitti keisari Trajanukselle. Kirje kuvaa salassa kokoontuvien kristillisten yhteisöjen ominaispiirteenä olevan hymnien laulaminen Kristukselle, kuin hän olisi jumala. Laulaminen olikin tärkeä osa jumalanpalvelua jo kristinuskon aamussa. (Barret 2012.) Varhaisen kristillisyyden ortodoksinen musiikki jatkoi kehitystään. Tuhatvuotisen Bysantin valtakunnan aikana bysanttilainen kirkkolaulu löysi eri ilmaisuja, jotka heijastivat Välimeren alueen musiikkiperinnettä. Samanaikaisesti hyvin omintakeinen kirkkolaulu kehittyi Georgiassa[1], Persiassa[2] ja Länsi-Euroopassa. (Hiley 2009.) Vähitellen Bysantin ortodoksinen laulu saapui slaavilaiselle alueelle, jolloin se altistui länsimaisen lauluperinteen vaikutukselle, ensin Puolassa. vähitellen myös Venäjällä. 1600-luvulle tultaessa Bysantin lauluun perustuvan znamenny-tradition merkitys oli jo selvästi vähentynyt. (Roccasalvo 1990.)
Ortodoksisen kirkkolaulun alku on bysanttilaisessa yksiäänisessä laulussa, johon on nykykäytännössä lisätty melodian lisäksi keskeytyksettä laulettu pohjaääni, ison. Meille tutumpi slaavilainen kirkkolaulu kehittyi Bysantin monofoniasta, joista esimerkkinä voidaan mainita znamenny ja serbialainen kirkkolaulu. Myöhemmin znamenny kehittyi ensiksi varhaiseen moniäänisyyteen (polyfoniaan), kuten strochnoi-perinne, ja lopulta 1700-luvulla täysin moniääniseen tyyliin[3]. On kiinnostavaa, että georgialainen kolmiosainen polyfonia kirkkolaulussa on kehittynyt itsenäisesti, irrallaan länsimaisesta lauluperinteestä. (Freedman 2014.)
Mitä me laulamme liturgiassa?
Jumalallinen liturgia on 96-prosenttisesti laulua. Tämä heijastaa ortodoksisen liturgisen palvelun syvästi musiikillista luonnetta. Kirkon pyhä traditio[4] ohjaa ja hallitsee sitä, mitä lauletaan ja miten. Pyhä traditio antaa liturgiselle musiikille perustan ja puitteet, jotka myös mahdollistavat ja vapauttavat hymnien säveltäjän yksilöllisen inspiraation. Tällä tavoin ortodoksinen laulu on hyvin samankaltaista kuin ikonimaalaus. Molemmat vaativat tottelevaisuutta, nöyryyttä, kurinalaisuutta ja pyrkimystä antaa parastaan. Laulu ja ikonit auttavat meitä rukouksessa, jumalansanan oppimisessa ja hänen ylistämisessään. Liturginen laulu sisältää yksinkertaisia vastauksia, esimerkiksi Herra armahda, sekä papin ja kirkkoväen välisiä vuorolauseita, esimerkiksi Ylentäkäämme sydämemme – Ylennämme Herran puoleen. Laulu myös elävöittää liturgista toimitusta, esimerkiksi Hallelujan laulu papin suitsuttaessa kirkon. (Farley 2007.)
Ortodoksinen musiikki on alisteinen pyhälle tekstille ja toimii yhdessä, synergisesti, tekstin sanojen kanssa. Ortodoksinen musiikki saa inspiraationsa pyhistä teksteistä, ei koskaan päinvastoin. Hymnit lauletaan kuuliaisena hymnin sanoille ja viestille sekä sävellykselle, ei laulajan omien tunteellisten tulkintojen mukaan. Dimitri Conomos (1984), bysanttilaisen musiikin asiantuntija, on todennut, että liturgisen laulun kriittisiä ominaisuuksia ovat nöyryys ja objektiivisuus. Tämä tekee kirkossa laulamisesta enemmänkin taitoa kuin taiteellista kykyä vaativan tehtävän. Laulun päätarkoituksena on auttaa meitä ilmaisemaan uskoamme liturgisten tekstien ja äänien ilolla, kauneudella ja täyteydellä. (Takala-Roszczenko 2014.)
Objektiivisuutta ortodoksisessa kirkkolaulussa vahvistaa myös se, että se esitetään aina ilman säestystä (a cappella). Bysanttilaisen laulun professori Grammenos Karanos toteaa: ”Soittimet jätettiin pois jumalanpalveluksista jo varhaiskristillisellä ajalla, koska ne liittyivät pakanallisiin riitteihin ja koska ihmisen ääntä pidettiin puhtaimpana ja täydellisimpänä soittimena. Tämän lisäksi instrumentaalisen musiikin uskottiin kiihottavan aisteja, minkä vuoksi sitä pidettiin sopimattomana jumalanpalveluksessa.” (Barrett 2012.)
Teologisesta näkökulmasta voidaan myös sanoa, että musiikki antaa meille sekä pystysuoran että vaakasuoran ulottuvuuden hengelliselle kokemuksellemme liturgiassa. Pystysuorassa ulottuvuudessa olemme vuorovaikutuksessa enkelten kanssa, jotka auttavat meitä ylistämään Jumalaa ja kantamaan meidät maailmasta ´´toiseuteen´´, Hänen todellisuuteensa. Itse asiassa uskotaan, että enkelit ovat antaneet ihmisille osan hymneistä, kuten hymnin Pyhästä Kolminaisuudesta, Trisagionin (Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon, armahda meitä)[5]. Musiikillisen vuorovaikutuksen horisontaalinen ulottuvuus puolestaan pyrkii harmoniaan, järjestykseen ja kuuliaisuuteen laulajien ja seurakuntalaisten välillä ja keskuudessa. Laulajien kesken ei pidä olla kilpailua eikä ylpeyttä. Silloin laulu ja sen kuuleminen vahvistaa kaikkien kirkossa olevien yhtenäisyyttä (Takala-Roszczenko 2014.) Mielenkiintoinen neurologinen havainto tukee tätä. Sen mukaan yhdessä harmonisesti laulavan kuoron laulajien sydämen syke synkronoituu. (Vickhoff ym. 2013.)
Mitä kirkkoisät ovat kirjoittaneet musiikin merkityksestä jumalanpalveluksissa? Pyhä Basileios Suuri (330 – 379) tarjoaa hyvin käytännöllisen näkökulman laulun merkitykseen liturgiassa: ”Kun Pyhä Henki näki, että ihmiskunta oli heikosti taipuvainen hyveisiin ja että olimme vailla vanhurskasta elämää, koska olimme enemmän taipuvaisia nautintoihin, mitä hän teki? Hän yhdisti musiikin ilon ja kirkon opetuksen…”
Muutama vuosikymmen myöhemmin Pyhä Johannes Krysostomos ilmaisi saman ajatuksen Opetuksessaan Psalmista 42”Niin kuin peura halajaa vesipuroille”: ”Nähdessään että monet olivat laiskoja ja siksi vastahakoisia tulemaan kuulemaan hengellisiä opetuksia […] Jumala yhdisti profetiatekstit ja melodian, jotta kaikki, joita melodian muoto viehättäisi, lähettäisivät pyhät hymnitekstit Jumalalle suurella innolla”. Johannes Krysostomos kirjoittaa myös teoksessaan Pappeudesta, että enkelit ovat papin seurana alttarissa hänen toimittaessaan jumalallista liturgiaa. (Freedman 2014.)
Noin 400 vuotta myöhemmin Pyhä Germanos Konstantinopolilainen opetuksessaan Jumalallisesta liturgiasta kiteytti seuraavasti: ”Liturgiassa maalliset asiat jäljittelevät asioiden taivaallista, transsendenttistä ja hengellistä järjestystä tehden Kerubiveisun laulamisesta sen hetken, jolloin liturgisen toimituksen täyteys yhdistää taivaan ja maan.“ Siksi kuoro usein mukauttaa Kerubiveisun laulamisen liturgian toimituksen etenemiseen. Usein kuoro lisää toistoja tai pidentää tekstien laulamista, niin että ehtoollislahjojen suuri saatto, jossa uskovat tuovat uhrilahjat pyhitystä varten, saadaan päätökseen. Jopa tällä piirteellä sovittaa laulu liturgian toimituksen rytmiin on kaunis ja syvä merkitys. Laulu erottaa maailman ajan (Khronos) Jumalan ajasta (Kairos). Psalmiin (119:126) pohjautuvat diakonin papille lausumat ensimmäiset sanat liturgian alussa ovatkin: ”Kairos tou poiēsai tō Kyriō.” ”Aika on Herran toimia.” Kirkkolaulu rakentaa sillan näiden kahden ajan välille. (Barrett 2012.)
Laulaminen apuna mielen, sydämen ja kehon eheytymisessä
Olemme usein ristiriitaisessa elämäntilanteessa, mieli sanoo yhtä ja sydän toista. Mietimme, miten saisimme sisäisen rauhan. Monelle tällaisessa tilanteessa eheyden antaa laulu. Ortodoksisen kirkkolaulun asiantuntija sisar Sidonia Freedman muistuttaa (2014): ”Laulussa keho, mieli, sydän ja henki – ihmisen psykosomaattinen kokonaisuus – osallistuu, ei vain itse lauluun vaan myös siihen valmistautumiseen, tekstien pohdintaan ja kuuntelemiseen.” Pyhä Gregorios Nyssalainen kirjoittaa opetuksessaan psalmeista: ”Sinun elämäsi pitäisi olla kuin psalmi, joka ei ole sarja maallisia lausumia (ajatukset ovat näitä lausumia) vaan puhdas ääni, joka tulee ylhäältä taivaasta.”
Pyhä Teofan Erakko tutkiessaan eri ruumiin osien merkitystä viittaa puhe-elimeen: ”Yksi elin, joka on erilainen kuin kaikki muut ihmisen elimet, on puhe-elin. Se on yksinomaan sielun elin, jonka ainoa tehtävä on palvella sielua.” (Dockham 2000.) Tässä analyysissä Pyhä Teofan antaa puhe-elimelle, sekä puheelle että laululle, hyvin erityisen hengellisen merkityksen sielunliikkeiden ilmaisijana. Samantyyppisen ajatuksen on ilmaissut Pyhä Gregorios Teologi, jonka mukaan ihmisääni on ainoalaatuinen, johtuen ihmisolennon luonteesta tasapainoilla eläinten ja enkelten kaltaisuuden välillä. (Costache 2011.)
Pyhä Johannes Krysostomos pitää laulua tärkeänä meidän kaikkien uskovien hengelliselle kehitykselle. Hän rohkaisee kaikkia laulamaan psalmeja ja hymnejä sydän avoinna, vaikka henkilöllä olisi huonokin lauluääni. Tätä Pyhä Johannes ei osoita kirkon laulajille vaan korostaa psalmien laulamisen hengellistä tärkeyttä meille kaikille. Pyhä Johannes kehottaa myös tavallisia ihmisiä laulamaan psalmeja, vaikka he eivät täysin ymmärrä niiden sanoja. Tekstien älyllisellä ymmärryksellä ei ole hallitsevaa merkitystä laulamisen hengellisessä kokemuksessa. (Freedman 2014.)
Laululla on keskeinen asema ortodoksisen kirkon liturgisissa jumalanpalveluksissa. Se elävöittää päivän tekstejä ja opetusta ja auttaa luomaan yhteyden maan ja taivaan välille. Kuten ikonimaalaus myös kirkkolaulu liittyy olennaisesti tekijänsä hengelliseen kasvuun. Ikonimaalari ja laulaja ovat Jumalan palvelijoita. He noudattavat tottelevaisesti kirkon pyhää perinnettä. Laulaja suhtautuu tekstiin ja musiikkiin objektiivisesti eikä pyri muuttamaan sitä yksilöllisellä tulkinnalla. Harmonisesti laulettu hymni resonoi kuuntelijan sielussa ja rakentaa sillan, joka yhdistää meidät enkeleihin ylistämään Jumalaa. Laulamalla ja kuuntelemalla yhdistämme mielemme, sydämemme ja kehomme kurottamaan ylöspäin kohti Hänen valtakuntaansa. Lauletut hymnit yhdistävät meidät myös rakkaudessa toisiimme ottaaksemme Kristuksen vastaan koko olemuksellamme.
Eija Pehu
Kirjoittaja on toiminut Maailmanpankin maataloustutkimuksen neuvonantajana Washingtonissa Yhdysvalloissa. Jäätyään eläkkeelle hän on opiskellut teologiaa International Orthodox Christian Studies -keskuksessa Cambridgessä Isossa-Britanniassa.
[1] http://polyphony.ge/en/georgia/georgian-sacred-music/history/
[2] Hussmann, H. Syrian Chant. Grove Music Online. https://doi.org/10.1093/gmo/9781561592630.article.27274
[3] Ivan Moody, An Outline History of Russian Sacred Music. http://ivanmoody.co.uk/articles.russiansacredmusic.htm
[4] Pyhä traditio on Jeesuksen apostoleille antama uskon takaus, joka kulkee eteenpäin kirkon piirissä yhdeltä sukupolvelta seuraavalle ilman lisäyksiä, vaihtamisia tai poistamisia Pyhän Hengen vaikutuksesta. https://www.ortodoksi.net/index.php/Traditio
[5] Sister Sidonia (Freedman), 2020. Trisagion Hymn – Theological and Ritual Perspectives. http://www.georgianchant.org/trisagion-hymn-1/
Simeon ja Hanna 